Lurensin Greasessa tekisi mieli katsomossakin puhjeta lauluun

LOVIISA I Kun Lurensin pyörivä kesäteatterikatsomo nytkähtää liikkeelle ja silmien eteen avautuvat Greasen hempeän vaaleanpunaiseksi ja -siniseksi maalatut lavasteet, voi vain huokaista helpotuksesta, että ohjaaja Christian Lindroos luopui ajatuksesta sijoittaa Grease nykypäivän amikseen. Osa Greasen viehätystä nyt vain perustuu siihen, että musikaali tarjoaa purkantuoksuisen nostalgiatripin 50-luvulle kellohameineen ja amerikanrautoineen.

Sofia Finnilän ja Christian Lindroosin suunnittelema lavastus Lurensissa on toimiva ja virittää heti alkumetreiltä oikeaan tunnelmaan.

Danny (Albert Häggblom) on tavannut kesäloman aikana Sandyn (Jeanette Sarström). Kesäloman lopussa heidän tiensä ovat kuitenkin lähteneet eri suuntiin, tai niin he ainakin kuvittelevat. Sandy aloittaa opinnot uudessa koulussa tietämättä, että Dannykin käy samaa koulua. Ilo on alkuhämmästyksessä

molemminpuolinen, mutta jo heti seuraavalla askeleella viitekehykset luovat liikaa paineita parin onnen tielle. Hempeily ei Dannylle koulukäytävillä sovi, onhan hän poikajengi T-Birdsien kingi.

Koulun tyttöjengi Pink Ladies on ottavinaan Sandyn mukaansa, mutta kiltti ja kunnollinen Sandy ei kovassa jengissä pärjää, eikä osaa pelata samaa teinipeliä; jossa täytyy osata juoda alkoholia, polttaa tupakkaa, laittautua ja pyntätä ja vikitellä poikia.

Vaikka Greasen sävy on kepeä, huoleton ja hulmuava, on siinä tarttumapintaa jokaisen omiin teinivuosiin - niin hyvässä kuin pahassa. Teiniyden tuskat liittyvät toisten hyväksynnän hankkimiseen ja jengissä pärjäämiseen, ryhmäpaineeseen, kokeiluihin ja rajojen rikkomiseen. Ja sitten on se vastakkaisen sukupuolen vastustamaton vetovoima.

Näyttelijäjoukko kantaa pitkän musikaalin useine laulu- ja tanssinumeroineen läpi energisesti. Jeanette Sarström tulkitsee Sandyn tunteella ja taidolla ja laulaa upeasti ja näin tekee myös Albert Häggblom Dannynsä kanssa. Molemmat kannattelevat pääroolin tuoman vastuun harteillaan uskottavasti alusta loppuun.

Näyttämön hurmaava ilopilleri on Alexander Wendelin. Hänen näyttelemä Dennis kohkaa muiden perässä kaikkeen mukaan, oli siinä järkeä tai ei. Dennis on hämillään tyttöjen kanssa, suorastaan hukassa ja Wendelin ottaa tästä piirteestä kaiken ilon irti.

Näin hän tekee etenkin Jillin (Abir Waked) ja Rogerin (Bo Lindforsin) Mooning-duetossa. Hänen ilmeensä kerää vatsanpohjasta asti kumpuavat naurut yleisöltä, kun hän tanssii koreografi Mia Söderströmin näyttelijöille laatimaa pikkutuhmaa koreografiaa Wakedin ja Lindforsin taustalla. Wendelin eläytyy juuri sopivalla annostuksella, ylittämättä sitä vaarallista rajaa, jolloin ilmehtiminen menee shown varastamisen puolelle.

Musikaali on siitä haastava laji, että näyttelijöiden täytyy hallita näytteleminen, laulaminen ja tanssi. Se, että harrastaja hallitsisi nämä kaikki osa-alueet, on paljon vaadittu. Näyttelemisen ja laulamisen Greasen näyttelijäjoukko taitaa kiitettävästi, mutta tanssista näkee, että Söderströmillä on ollut työmaata koreografioita työstäessään. Fiksusti hän on pitänyt koreografiat tarpeeksi yksinkertaisina. Näyttävyyttä on haettu enemmän massasta kuin monimutkaisista tanssikuvioista ja se toimiikin, kun näyttelijöitä on lavalla yli 30.

Näyttelijöiltä löytyy alun arastelun jälkeen tanssiin rohkeutta. Kun musikaalin aloituskappaleessa Grease is the Word tanssiminen on vielä varovaista, kasvaa rohkeus näytelmän edetessä. Puolivälin jälkeen nähdään näytelmän näyttävin kappale, Vi går tillsammans, jossa kaikki osa-alueet kohdallaan, eikä menoa ja meininkiä puutu. Ja nähdäänpä lopussa myös Jeanette Sarströmiltä ja Albert Häggblomilta näyttävä korkeuksiin kohoava nosto.

Lurensin ruotsinkielisen kesäteatterinäytelmän parissa pärjää suomenkielinenkin kouluruotsi -pohjalla. Tarina on selkeä ja niin myös replikointi, eikä juonen seuraamisen kannalta ole merkitystä, vaikka jotkut repliikit menisivätkin yli hilseen.

Sari Orkomies
Uusimaa 6.7.2011